”Ei saa kiroilla.”
Muistutin taas eilen poikaani, kun hänen suustaan lipsahti ruma sana.
”Miksei?”
Niin, sepä se. Miksi ei saa kiroilla?
Yleensä kiroilua pidetään pahana tapana, ja siksi lapsiakin siitä huomautellaan. On huonoa käytöstä kiroilla, tai ainakin pitää olla tilannetajua, ettei aivan missä tahansa innostu sadattelemaan. Työkokouksessa voisi olla melko moukkamaista noitua tai vaikkapa lasten leikkipuistossa. Lisäksi aika monen pää kääntyy, jos äityy karjumaan kirosanoja yleisellä paikalla. Ensimmäisenä tulee mieleen, että huutelija ei ehkä ole ollut aivan kuivin suin. Toisaalta saattaa herätä myös ajatus, että kyseessä on hätätapaus.
Kiroilu voi olla paha tapa, mutta kirosanat ovat myös ihanan kiehtovia. Yleensä juuri ne opitaan ensimmäisten sanojen joukossa vieraista kielistä – ainakin, jos asuu maassa, jossa kieltä puhutaan. Kirosanoissa on voimaa, ja yleensä ne sanotaan jonkinlaisella tunteella. Siksi niihin vieraassakin kielessä kiinnittää helposti huomiota. Suuressa tunnekuohussa ne myös helposti sanoo omalla äidinkielellä eli tunteiden kielellä, vaikka täytesanoina kiroilisi sujuvasti myös vieraalla kielellä.
Itse olen vieraita kieliä opiskellessani hieman jopa kauhistellut toisten kielten kirosanoja. Jotkut ovat niin törkeitä – ja kieltämättä aika huvittaviakin – että niiden keksimiseen on tarvittu jo melkoista tunnekuohua ja mielikuvitusta. Tavalliset suomenkieliset kirosanat ovat mielestäni kansainvälisessä vertailussa melko kesyjä. Me haistattelemme jätöksiä tai elimiä tai huudahdamme paholaisen nimen, mutta mitään aivan kamalia solvauksia ei ainakaan kovin laajassa levikissä ole. Toki meillä Suomessakin on hyvin luovia törkyturpia, joilta saattaa luonnistua rankemmatkin karkeudet.
Rumista sanoista voi sopivassa paikassa saada voimaa. Joskus tuntuu, että kova harmitus voi jäädä ikävästi pinnan alle kytemään, jos sitä ei saa sadateltua ulos. Sopivalla sanalla sen saa vapautettua, ja olokin on jo huomattavasti parempi.